Hannaneiden talossa asui ainoastaa Julie, Tim ja heidän koiransa Quin. Talo oli reilun kokoinen, joten matkamiehille löytyi tilaa. Sovimme ruuanlaittorytmistä – jokainen asukas (paitsi Quin) tekee vuorollaan aterian koko köörille. Oma lihansyömättömyys taisi aiheuttaa tiettyjä paineita, etenkin Laurin kokkausvuorolla.

Lauri alkoi ensitöikseen laittamaan ”Tarjaa” kuntoon. Laturin kiinnittämistä, kuskin ikkunamekanismin korjaamista ynnä muuta pientä laittamista. Itse tein tällä välin töitä Suomeen, verkkosivujen suunnittelua ja päivittämistä viimekesäiselle työnantajalleni.

Myöhemmin pääsimme kokeilemaan päärynänpoimintaa. Palkka maksettiin suurien korien mukaan - 35 AU$ / kori. Korit olivat tilavuudeltaan noin yhden kuutiometrin – tuhat litraa. Työ oli huomattavan raskasta ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Yritimme parhaamme ja saimme molemmat päivän aikana täytettyä kaksi koria – päivän palkka 70 AU$, tunteja 8. Kyseistä alipalkattua työtä teimme yhden päivän verran ja sanoimme ensimmäisen päivän päätteeksi itsemme irti. Tilan pitäjä ei ollut kovinkaan onnellinen päätöksestämme ja yritti vanhemman yrittäjän kanssa puhua meitä ympäri. ”My grandmother can pick nine bins a day and she’s eightynine years old!” Tästä tuli loppu Australian ajaksi lentävä lause.

Itse tämän ”kokemuksen” jälkeen palasin siistiin sisätyötyöhön ja Lauri haki työnvälitystoimiston kautta uutta työpaikkaa. Hän ”pääsi” työskentelemään kanafarmille, lähinnä siivoamaan kanalaa eli suomeksi: lapioimaan kananpaskaa. Työpäivän päätteeksi oli ohjelmassa aina nopea suihku ja vaatteiden vaihto. Tätä työtä hän teki 9 päivää, eli koko ajan ennen Hannan saapumista maahan. Kävimme kanatilan johtajan kanssa myös kalaretkellä, joka oli ehkä australialaisin kokemus maassa olomme aikana - jokiveneilyn, villien koalien ja nuotiopiirin kera.

Paikka oli jossain armeijan harjoitusalueella ja sinne piti mennä vartioidun portin läpi. Rata oli yllättävän pieni ja “menu” oli suhteellisen tylsä sekä ylihintainen. Käsikranaatin heittäminen olisi ollut 30$, m60 konekivääri 100$/100 panosta ja kranaatinheitin 200$. Liian kallista matalan budejetin matkaajille. Madventuresista tuttua lehmän ampumista ei edes tarjottu ja hyvä niin.

Päädyin ampumaan Tšekkoslovakialaisella Sa.25 konepistoolilla 30 panosta, 30$. Patruunat oli ilmeisesti hyvin vanhoja ja huono laatuisia, koska syöttöhäiriöitä tuli joka kolmannen panoksen jälkeen. Normaalien alitehoisuudesta johtuvien häiriöiden lisäksi nallivikaisia panoksia oli yllättävän paljon. Lievää kummastusta herätti ampumaradan valvojan tapa välipitämättömästi nakella räjähtämättömät panokset betonilattialle.

Tuk-tuk-kuskia nyppi selvästi kun kolmen hengen porukkamme kokonaiskulutukseksi jäi vain tuo 30$. Paikan parasta antia oli mielestäni kokemus Kambodžalaisesta ampumaradasta ja valokuvat aseista. Automaatti aseella ampuminen ei tunnu juuri miltään jos pisin sarja on 3 panosta. Olisin halunnut kokeilla liekinheitintä tai jotain muuta hieman erikoisempaa. Armeijan käyneelle ei asesekoilussa ole samaa hohtoa kuin ihmisille jotka eivät ole ampuneet rynnäkkökiväärillä tylsistymiseen asti.

Seuraava toimenpide ruuanlaitossa oli mielestäni hieman erikoinen, nimittäin kukkoa ei teurastettu perinteisellä vesurigiljotiiniilla vaan tuomio oli myös keskiaikaa mukaileva hirttäminen. Ohuen narun varaan laskettu sätkivä kukko muutti helttansa väriä kohti tummemman punaisia sävyjä kunnes lopulta lopetti sätkimisen. Tässä vaiheessa alkoi mietityttämään että mites tuon veren laskemisen laita. Kysyin asiasta Keolta joka loi kummastuneita katseita takaisin päin. Laosilainen tapa näytti olevan että veri jätetään elukan sisään joka selitti kyllä sen että paikallinen kana oli poikkeuksellisen raudan makuista.

Kukko itsessään ei ollut kovinkaan kookas, ehkä noin puolet kotimaisesta broilerista. Ateria koostui tunkiontallaajan lisäksi kasviksista ,kananmunista ja riisistä. Yhteensä ruokailijoita oli 10. Tuli hieman mässääjälänkkäri olo kun mietti että oli edellisenä kesänä viimeksi tullut syötyä kokonainen broileri eväänä töissä ihan vaan itsekseen. Aterialla tarjottiin luonnollisesti myös Lao-lao:a. Myöhemmin illalla kävimme Keon kanssa juttelemassa paikallisen opettajattaren luona, illan edetessä Keo sanoi vaivihkaa että “Mitäs jos lähtisit nukkumaan ja minä jään tänne tyttöjen kanssa juttelemaan…”. Lähdin kohti yösijaamme ja kysyin aamulla että oliko menestyksekäs ilta.

Aamiaiseksi söimme nuudeleita ja jatkoimme matkaamme kohti suurempaa kauppakeskittymää josta lounaan jälkeen menimme bussilla Phongsaliin. Lounaalla joimme Keon kanssa oluet ja kysyin häneltä että omistiko hän englannin kielen oppikirjoja tms. materiaalia. Kieltävän vastauksen jälkeen päätin ojentaa Vietnamista ostamani Lao-English-phrasebookin. Mies meni hieman vaikeaksi ja oli sen oloinen että voiko kirjasta ottaa vastaan vai ei. Vakuutin Keolle että kirjan arvo ei ole edes dollaria sillä kyseessä oli kopio. Loppu ajan mies olikin yhtä hymyä, sillä kirjat ovat Laosissa suhteellisen harvinaisia ja liian monesti tavallisten ihmisten saavuttamattomissa.

Patikkaretken jälkeen otin suunnan kohti Udomxaita josta edelleen kohti Nong Khiewia. Udomxaissa päätin jättää kiinalaishotellin väliin ja löysinkin hetken etsimisen jälkeen halvemman yösijan. Bussimatka Nong Khiewiin meni vaivattomasti josta autuaan tietämättömänä tulevasta jatkoin edelleen kohti Nam Noenia. Perillä odotti pienoinen yllätys. Jatko yhteyttä Nong Khaihin ei ollutkaan luvassa kuin vasta yöllä ja kaupungissa ei ollut kuin yksi majatalo. Yöllä saapuva bussi tuli Nong Khiewin kautta joten olisin voinut aivan hyvin viettää aikani siellä.

Majatalossa oli myös muita länsimaalaisia joten olin muiden tapaan tullut ukotetuksi. Yhden aikaan yöllä bussi saapui majatalon eteen ja matka kohti Nong Khaita jatkui kuoppaista hiekkatietä vuoriston läpi pölyisessä bussissa. Hyvin nukutun yön jälkeen 7 aikaan aamulla saavuimme tienharaan jossa bussin henkilökunta opasti meidät pihalle. Itseni lisäksi Nong khaihin oli menossa Australialainen tyttö ja Kanadalainen sälli. Bussissa oli mitä ilmeisemmin jotain vikaa ja ukot korjailivat sitä noin vartin tienhaarassa, ihmettelimme että missäs sitä oikeen ollaan ja että tuleeko tästä joku jatkoyhteys sinne nong khaihin vai mitä? kun ukot saiva bussin kuosiin ja käyntiin viimeinen kyytiin hypänneistä äijistä huitoi kädellä mäkeä ales menevän tien suuntaan ja huusi “Nong Khai, seven kilometer!”, jonka jälkeen bussi kaasutti eteenpäin. Tässä vaiheessa alkoi hieman naurattamaan, ukot korjailivat bussia kaikessa rauhassa vartin verran ja eivät mukamas ymmärtäneet mitä kyselimme. Kun bussi oli kasassa ei englannin kielessäkään ollut enää mitään vikaa.

Kanadalainen rupesi kiroamaan kuin merirosvo, kaikille eivät vastoinkäymiset huonosti nukutun yön jälkeen oikeen sovi. Lähdimme kävelemään bussimiesten osoittamaan suuntaan ja päätimme kokeilla liftaamista mikäli autoja sattuisi kohdalle. Noin 10 min kuluttua istuimme jo tuliterän hiluxin lavalla. Nong khaista hyppäsimme bussikyytiin kohti Phongsavania. n. 100 km matkaan kului nelisen tuntia.

Phongsavan on yksi maailman historian pommitetuimpia kaupunkeja. Paikka oli aikaisemmin Laosin pääkaupunki (Muang Xai) mutta amerikan pommituskampanjan jälkeen paikka oli sen verran raunioina että pääkaupunki siirrettiin Vientianneen. Pomminkappaleita oli joka paikassa. Aitatolppina, kukkapenkkeinä, lyhtypylväinä jne. Phongsavanin torilla myytiin monenlaisia alumiinista ja teräksestä käsinvalmistettuja tarve-esineitä, ei liene vaikea arvata mistä raakamateriaalit oli hankittu.

Paikallisia kuolee vuosittain melkoinen määrä räjähtämättömien ammusten takia. Osa metsästää räjähtämättömiä pommeja romumetallin toivossa toiset purkavat pommeja jotta saisivat ruutia ometekoisiin haulikoihin ja jotkut onnettomat vaan polkaisevat väärään paikkaan riisipellolla. Lapsia menehtyy erityisesti räjähtämättömiin rypälepommeihin jotka muistuttavat tennispalloja. Pelloilla räjähtelee myös kotieläimiä joiden menetys voi olla suurikin taloudellinen tappio. Alueella toimii monia länsimaisia hyväntekeväisyys/ miinanraivausjärjestöjä, amerikkalaisia ei vain näy missään.

Phongsavanista löytyy myös yksi Laosin kummallisimmista nähtävyyksistä, Plain of Jars, eli vapaasti suomennettuna pyttyjenpelto. Eräiden arvioiden mukaan noin 4000 vuotta vanhojen kivipyttyjen todellista ikää ei kukaan toistaiseksi ole pystynyt määrittämään koska niiden sisältä ei ole löytynyt orgaanistamateriaalia —> radiohiiliajoitus on käytännössä mahdotonta. Pyttyjen käyttötarkoitus on hämärän peitossa samoiten niiden tekijä.

Keon (kysyin asiasta jo phongsalissa) kuuleman teorian mukaan pytyt ovat selibaatissa eläneiden munkkien kaivertamia(ilmeisen turhauttavaa, selibaatti siis.) ja niitä käytettiin riisin sekä Lao-Laon säilyttämiseen. Lukeekohan tätä paskanjauhantaa kukaan? Joka tapauksessa pyttyjä on paljon ja suurin painaa yli 6 tonnia. Lisäksi niiden vieressä oli pommikraatereita vrt. jos pyramideja tai Sfinksiä olisi pommitettu.

Phongsavanista otin suunnan kohti Vientiannea jonne 164km matka kesti 11h bussista loppui löpö kesken matkan ja sitä juostiin kanisterilla hakemaan. Vientiannesta lähdin Thaimaan puolelle Nong Khiewiin tapaamaan pitkätukkaa. Kimmo löytyi Mut Mee nimisestä majatalosta , hiustyyli oli vaihtunut mukailemaan Pelle Miljoonaa.

Sydneyssä olimme vain yhden syyn takia – meidän piti ostaa pyörät alle. Muutaman päivän ämpyilyn ja yleisen totuttelun jälkeen kävimme paikallisella ”reppumatkaajien autotorilla”. Autotori osoittautui parkkihallista erotetuiksi pariksi kerrokseksi. Kerroksissta löysimme muutaman epätoivoisen reppureissarin markkinoimassa autoaan ylihintaan. Muutenkin koko paikka tuntui lähinnä rahan nyhtämiseltä. Kyseisestä paikasta emme löytäneet ainoatakaan autoa, joka olisi sopinut meidän budjettiin.

Autotorin jälkeen aloimme tutustumaan internetin autotarjontaan. Näin pääsimme eroon ylihintaa pyytävistä reppumatkaajista ja löysimme hieman halvemmalla myyviä paikallisia. Yhden sitten valitsimme, menimme tapaamaan ja ostimme kyseisen kärryn. Auto oli Toyota Tarago 2.0l, yhdeksälle hengelle rekisteröity pakettiauto. Euroopassa vastaava malli taitaisi mennä nimen Lite-ace alla. Hankinta kuitenkin aiheutti ongelmia alkumetreillä. Jouduimme vaihtamaan kuskin turvavyön ja tarkistuttamaan auton kunnon huoltamolla, ennenkuin saimme Tarjaksi ristityn automme rekisteriin.

Rekisteriin saattamisen jälkeen lähdimme Sydneystä. Kokonaisuudessaa vietimme yhteensä viikon kaupungissa. Säät sattuivat olemaan kohtuullisen ikävät (”vettä tuli kuin esterin perseestä”), joten tämä rajoitti kaupungin kiertelyä ja valokuvaamista.

Passintarkastus sujui ongelmitta – joskin meidän piti improvisoida jonkinmoinen reittisuunnitelma; rajavartiat halusivat tietää suunnitelmamme, ilmeisesti laittomien maahanmuuttajien takia. Karanteenikontrollissa kysely jatkui ja ihmettelivät suunnittelemattomuuttamme. Loppujen lopuksi pääsimme maahan kivuttomasti. Rajatarkastajat tarkistivat vain rinkastani mikä oli oudon näköinen esine – gorillapodi, eli taiteltava kolmijalka kameralle.

Astuimme Australian maaperälle hieman liian myöhään, jotta olisimme voineet edetä alkuperäisen suunnitelman mukaisesti liftaamalla Sydneyhyn. Emme kuitenkaan halunneet maksaa ylihintaa lentokentän läheisistä hotelleista tai taksimatkasta halvimpaan, joten päätimme vuokrata auton ja ajaa sillä suoraan Sydneyhyn.

Ensimmäiset hetket vääränpuoleisesta liikenteestä ja ohjauslaitteistosta olivat hyvinkin hämmennystä aiheuttavat. Vaikeinta oli tottua vilkun käyttöön oikealla kädellä. Hetken ämpyilyn jälkeen lähdimme liikenteeseen ja löysimme itsemme piakkoin paikalliselta huoltoasemalta ruokailemasta. Ruokailun jälkeen lähdimme eteenpäin. Tie Sydneyhyn oli selkeä – noin 800 km Pacific highwayta, nro. 1:stä, pitkin suoraan. Noin kello kahden aikaan yöllä ajoimme auton levähdyspaikalle ja kävimme yöpuulle. Matkaa jatkoimme kello seitsemän seuraavana aamuna, huonosti nukutun yön jälkeen. Matkalla ei sinänsä tapahtunut mitään ihmeempiä, mutta kieltämättä koala- ja kenguruvaroitukset olivat ensikertalaisille eksoottisia. Vaihdoimme kuskia pari kertaa ja kävimme tankkaamassa kerran - helppoa ajelua aina Sydneyn rajoille asti.

Australiassa oli menossa Australiapäivät, eli pidennetty viikonloppu juhlimista ja Australialaisena olemisen tuumailua varten. Meihin tämä vaikutti paluuliikenneruuhkana. Lauri oli saapumisen aikaan ratissa ja hoiti ajelun hienosti, joskin kerran vasen peruutuspeili osui vieressä olevaan linja-autoon – ilman myöhemmin näkyviä naarmuja.

Majapaikan löytäminen ei tuottanut ongelmia.

Australia tuntui hyvin eksoottiselta ja melkeinpä kotoiselta Kaakkois-Aasian ihmisvilinän, köyhyyden ja pölyn jälkeen. Hintataso oli jotakuinkin kymmenkertainen.  Sydneyssä vietimme viikon etsien autoa ja totuttautuen taas länsimaiseen elänmänmenoon.

Kävin mittaamassa kaukaisimman pisteen, jossa tulemme tällä matkalla käymään. Piste sijaitsee Uudessa-Seelannissa pohjoissaaren eteläosissa sijaitsevassa Lake Ferryn kylässä. 41°23′45” eteläistä- ja 175°08′40” itäistäpituutta.

Ja sitten blogin päivittämättömyyteen. Blogi kokee nyt suuren eteenpäin harppauksen. Kaakkois-Aasian tapahtumat on luettavissa Raisan ja Teemun blogista. Itse hyppäämme nyt Australian tarinointiin. Josko nyt saisimme oikeasti blogin kiinni.. se jää nähtäväksi.

Ko Kutille saavuimme mielenkiintoisen hämmennyksen ollessa ilmassa. Saari vaikutti juurikin siltä, mitä lähdimme hakemaan – paratiisisaarelta. Valkoiset hiekkarannat, kristallin kirkas vesi ja tuulessa hulmuavat palmut saivat meidän matkaseurueemme hieman hämmennyksen valtaan. Meillä ei ollut saaren mittakaavasta kovinkaan tarkkaa kuvaa saatikaan siitä, mihin suuntaan ja kuinka paljon meidän pitäisi kävellä löytääksemme suunnittelemamme yöpymispaikan.

Lähdimme kävelemään ainoata tietä pitkin, joka tosin risteili jonkin verran. Seurasimme kylttejä, joissa seisoi Siam Beach – paikan nimi minne olimme pyrkimässä. Tietenkään yhdessäkään kyltissä vain ei ollut minkäänlaista matkanpituutta kertovaa kilometri määrää. Lopulta joku paikallinen auto pysähtyi kohdallemme ja sieltä hyppäsi kaveri, joka kysyi minne olimme menossa. Vastasimme tietenkin Siam Beach ja hän olikin paikan työntekijä. Hän soitti paikan omistajan tulemaan hakemaan meitä autolla (josta tietenkin veloitettiin 200 bahtia ~4€) ja saimmekin mökin. Vaihdoimme seuraavana yönä mökkiä, koska ensimmäisessä mökissä meitä kiusasi seinän toisella puolella majaileva jyrsijä. Raisa heräsi yöllä ja yritti heittämällä osua kyseiseen jyrsijään kookospähkinällä, tästä ei ollut apua – eli ei osunut.

Näiden kömmähdysten jälkeen asettuiduimme merenrantamökkiin viikoksi. Viikon ohjelmaan kuului lähinnä rantaelämää, skootterilla ajelua ja pienimuotoista oluen nauttimista.

Eräänä päivänä kävimme tutustumassa saaren keskiosissa sijaitseviin vesiputoukseen.Vesiputous toimi erittäin komeana kulissina makeanveden uimapaikkalle ja myöskin hyvänä selän hierojana. Kävimme myös tutustumassa saaren tarjoamiin erilaisiin ravintoloihin. Eräänä iltana olimme lähdössä pois eräästä ravintolasta vain yhdellä skootterilla ja paikalla ollut länsimaalaismies huusi meille ”Wow! Thai style!”. Ilmeisesti skootterilla kolmepäällä ajaminen on harvinaisempaa länsimaalaisten ihmisten keskuudessa.

Siam Beachin maksusysteemi toimi luotolla, eli mökin numerolla tilattiin ruokaa ja aamupalaa ja myöhemmin koko hoito maksettiin kerralla oleskelun loputtua. Yhteensä kolmistaan maksoimme oluista, ruuista, mopovuokrista ja majoituksesta noin 250 €.

Ko Kutilta suuntasimme suoraan Bangkokiin tapaamaan Anssia.

Seuraava toimenpide ruuanlaitossa oli mielestäni hieman erikoinen nimittäin kukkoa ei teurastettu perinteisellä vesurigiljotiiniilla vaan tuomio oli myös keskiaikaa mukaileva hirttäminen. Ohuen narun varaan laskettu sätkivä kukko muutti helttansa väriä kohti tummemman punaisia sävyjä kunnes lopulta lopetti sätkimisen. Tässä vaiheessa alkoi mietityttämään että mites tuon veren laskemisen laita. Kysyin asiasta Keolta joka loi kummastuneita katseita takaisin päin. Laosilainen tapa näytti olevan että veri jätetään elukan sisään joka selitti kyllä sen että paikallinen kana oli poikkeuksellisen raudan makuista.

Kukko itsessään ei ollut kovinkaan kookas, ehkä noin puolet kotimaisesta broilerista. Ateria koostui tunkiontallaajan lisäksi kasviksista ,kananmunista ja riisistä. Yhteensä ruokailijoita oli 10. Tuli hieman mässääjälänkkäri olo kun mietti että oli edellisenä kesänä viimeksi tullut syötyä kokonainen broileri eväänä töissä ihan vaan itsekseen. Aterialla tarjottiin luonnollisesti myös Lao-lao:a. Myöhemmin illalla kävimme Keon kanssa juttelemassa paikallisen opettajattaren luona, illan edetessä Keo sanoi vaivihkaa että “Mitäs jos lähtisit nukkumaan ja minä jään tänne tyttöjen kanssa juttelemaan…”. Lähdin kohti yösijaamme ja kysyin aamulla että oliko menestyksekäs ilta.

Aamiaiseksi söimme nuudeleita ja jatkoimme matkaamme kohti suurempaa kauppakeskittymää josta lounaan jälkeen menimme bussilla Phongsaliin. Lounaalla joimme Keon kanssa oluet ja kysyin häneltä että omistiko hän englannin kielen oppikirjoja tms. materiaalia. Kieltävän vastauksen jälkeen päätin ojentaa Vietnamista ostamani Lao-English-phrasebookin. Mies meni hieman vaikeaksi ja oli sen oloinen että voiko kirjasta ottaa vastaan vai ei. Vakuutin Keolle että kirjan arvo ei ole edes dollaria sillä kyseessä oli kopio. Loppu ajan mies olikin yhtä hymyä, sillä kirjat ovat Laosissa suhteellisen harvinaisia ja liian monesti tavallisten ihmisten saavuttamattomissa.

Karjun verinen pää oli lattialla banaanin lehdenpäällä eikä kattaus muutenkaan ollut kukkahattutyttöjen kasviskeittokirjasta. Porsaan elopaino oli n.20kg joka on ilmeisesti kyseiselle lajille aika normaali paino. Eteeni kiikutettiin myös vanha pääkallo joka kulmahampaista päätellen oli ollut melkoinen jötkäle. Kylässä ei luonnollisestikkaan ollut jääkaappia tai mitään muutakaan käytännöllistä tapaa säilöä lihaa, joten koko possu oli lyöty paloiksi.

Syömäpuikkoihini sattui palanen lihaa joka oli rakenteeltaan hieman erilaista muihin paloihin nähden, ajattelin että kyseessä on varman jokin sisäelin ja kysyin Keolta asiasta. Keo kääntyi kylän miesten puoleen ja kysyi mitä osaa possusta olin syömässä. Keon sanavarasto ei riittänyt suoraan käännökseen joten hän turvautui selittämään asiaa: ”When man and woman have sex….” Jep jep kiveksiähän ne. Maku oli suunnileen sama kuin muussakin lihassa ainoana erona oli pehmeä rakenne.

Lao-Lao oli maustettu vihreillä marjoilla jotka antoivat sille kauniin värin. Maku oli mielestäni aikalailla samanlainen kuin edellisessäkin kylässä, pyöreän keskitäyteläinen jossa hiven petroolia. Keo alkoi ilmeistä ja maahan syljeskelystä päätellen saada tarpeekseen riisipontikasta ja olimme muutenkin aikataulusta jäljessä joten matka jatkui kohti seuraavaa kylää. Villisian anatomia avasi uuden keskustelun aiheen ja päätinkin noudattaa turistitoimiston seinällä ollutta ”Please help our guides with their english!”-kylttiä. Luulempa että kyseisen kyltin laatijalla ei ollut mielessään se sanavarasto mitä päädyin Keolle opettamaan.

Täällä ensimmäistä kertaa teimme tuttavuutta ns. levyttelyravintolaan. Ruokaa varten on oma matala pikkupöytä, jonka molemmin puolin on patjat ja eräänlainen selkätyyny. Siinä sitten vaan makoillen safkaa ja ehkäpä olustakin suuhun. Tuulettimet tietenkin kuuluvat myös paikkojen kalustukseen ja ikävän usein liian kovaa meteliä pitävä televisio.

Thaimaalainen ruoka on maailman kuulua ja syystäkin! Itse pidän hieman tulisimmista ruuista ja niitä piisasi Tratissa. Kaupunki on erittäin rauhallinen ja siellä ei hirveämmin turisteihin törmää. Enemmänkin löytyy miellyttävän rauhallisia ravintoloita, kuppiloita, pieniä erikoistuneita kauppoja ja yömarkkina-alue. Näitä kolusimme muutaman päivän.

Kaupungin lomassa virtaa myös pieni joki. Lähdimme eräänä iltana seuraamaan jokea ja ajauduimme paikalliseen karaokebaariin. Thaimaalaisille heidän kuningas on erittäin tärkeä ja pyhäasia. Joten ensimmäisenä karaoken ja oluen lomassa paikalliset tarkistivat suhtautumisemme heidän kuninkaaseen. Ainoa oikea tapa vastata tähän oli laittaa käden yhteen ja tehdä pieni kunnioitusta osoittava kumarrus. Näitä kumarruksia ei voi välttää Thaimaassa. Pääsimme porukkaan mukaan ja Raisa osallistui laulamiseen. Tanssiminen oli myös hyvin huvittavaa touhua.

Muutaman päivän jälkeen päätimme vaihtaa yöpymispaikkaamme hieman parempaan suuntaan. Tämä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi, koska uudesta paikasta saimme huomattavasti halvemmalla (jopa 1€) laivaliput kohti Koh Kootin saarta.